Elämänkerta? Jääkiekko osana minua

Aika pyyhkiä pölyt blogista. Kuukauden hiljaiselo on taputeltu, kehitystä ei ole tapahtunut.

Sinällään jännä juttu, blogin aihe on jääkiekko, mutta en ole koskaan kertonut omaa "tarinaani" tämän junttilajin parissa.

Itsenhän en ole kasvanut missään urheiluperheessä, isäni kyllä on sanojensa mukaan pellannut Jari Kurrin sekä Timo Suden kanssa. Kuitenkaan jääkiekko ei ollut pikkunassikkana se ykkösjuttu minulle. Olin itseasiassa erittäin kiinnostunut autoista! Kuten jääkiekostakaan, en tiennyt autoistakaan sen taivaallista. Niitä oli vain mukava katsoa ja ihmetellä. Silti päädyin lukioon.

Yllättävää oli se, että kiinnostuin jääkiekosta juuri sen takia, koska sillä sai maineen kovana poikana. Kuulemma tytötkin tykkäisivät. No ei muuten tykänneet. Vuosi oli 2010, MM-kisoja seuratessani aloin pohtimaan:"tekisin tuon ja tuon paremmin". Seuraavan vuoden Helmikuussa, tarkemmin 14.2 koitti ensimmäiset reenit. Tätä ennen olin käynyt Nurmeksen Seppojen maineikkaan luistelukoulun. Siinä 9-vuotiaana astelen pukukoppiin, puen varusteet ja astelen jäälle. Muistan vielä sen mitä harjoituksia meillä oli. Ympyräluistelu, tötsien kierto, 1-0 hyökkäys ja lopuksi pelit. Rakastuin heti, tämä rakkaus kestäisi pitkään.

Ensimmäisellä varsinaisella kaudella naapuriseura Lieksan Hurtat liittyivät meihin. Lieksassa oli menossa halliremontti, huhuiltiin areenaa, saatiin lato. Ensimmäinen peli Kiteen jääkarhuja vastaan, symppis nimi kieltämättä, jääkarhut hei :3. Hirveä teurastus siitä syntyi, 18-2 tuloksella. Pääsipä siinä pieni Arttu-poika tökkäämään uran avausmaalin. Riparimaali, nämä tulevat tutuimmiksi myöhemmin.

Pakko myöntää, etten muista ensimmäisestä kaudesta mitään muuta. Toinen kausi oli ensimmäinen isolla kentällä. Harjoituksiin kuljettiin n.100km, ja peliaikaa ei herunut. Paska joukkuehenki ja myöhäiset harjoitukset ei oikein napannut. Nähtiin suursiirto, kun vaihdoin punaisen #20, valkeaan #11 nuttuun.

Täten aloittelin kahta viimeistä kauttani kotiseurassa. Ilmapiiri oli loistava, valmentajat rentoja ja KANNUSTAVIA, tämä on tärkeää junnukiekossa. Nuorena täytyy pitää motivaatio korkealla, eikä tappaa sitä meuhkaamalla ja leikkimäällä wannabe Jursinovia. Oma pelini löysi uusia ulottuvuuksia. En ollut enään se hyödytyn jäähykone, minusta oli tullut vasemmanlaidan voimajyrä loistavalla pelisilmällä. Helppo nyt verrata, mutta vähän Mikko Rantasmaista olemusta minulla oli. Ei toki yhtä isoa takamusta.

Uran kohokohta: hattutemppu KalPaa vastaan, kirjoitin siitä Kimmo Timoselle, kun koulussa piti kirjoittaa urheilukokemuksistaan. Kirje ei koskaan päässyt Timoselle asti, harmittaa vieläkin. Kieltämättä olen vieläkin ylpeä niistä maaleista. Kiekko olisi lipunut maaliin, mutta hanakka mailani työntyi aina väliin. Yksi riparimaali saattoi olla. Aina helppo kale!

Lopetin urani tyylikkästi lätyttäen kaksi syöttöpinnaa viimeisessä pelissä. Pitsalla ollessani, todellinen urheilija, kun olen, sain tietää että syöttöpörssin voitto kilahti taskuun. Hokkarit naulaan ylivoimaisuuden takia.

Jääkiekko antoi pelatessani paljon, mutta fanina sen merkitys on kasvanut erittäin suureksi. Rehellisesti en tiedä olisinko sama henkilö nyt, jos elämässäni ei olisi lätkää. Kirjoittaisin luultavasti ilmajoogasta ja sen hienoudesta tässä. Tuollainen kumilätkä on tuonut elämääni suurta iloa, surua, vihaa ja rakkautta, mitä kukaan ei ole antanut ;)

2017 kevät on piirtynyt aivosoluuni tiukasti. Johan olin hiki, kokoajan kauhea huuma päällä, kun KalPa marssi finaaleihin. Huutoa, naurua ja huutonaurua sisältänyt kevät on tähän asti elämäni ikimuistoisin. Osan haluaisin unohtaa, kuten neidit Haapalan ja Salosen. Kiitos, onneksi häivyitte sinne minne aurinko ei paista.

Nykyään jääkiekko on elämässäni lähinnä kivana ajanvietteenä. Kirjoittelen siitä, puhun siitä ja katson sitä. Kausi on pyörähtänyt käyntiin. Uusia tarinoita ja sankareita on syttymässä. Nautitaan, kun voidaan, jäät sulavat kuitenkin joskus.